Sairaana osa 2.

Tänään oli sairauden jälkioireita. Kuume oli suurelta osin lähtenyt ja on vain enää huono olo. Se että onko se psyykkistä vai fyysistä, en tiedä.

Tänään tuli kauhea häslinki minun sanomisistani. Typerän muistini takia en tiedä mitä nyt oikein sanoin enkä muutenkaan ymmärrä mitä pahaa siinä oli. Nyt kaikki on vihaisia minulle enkä vieläkään tiedä miksi. Tuli kauhea syyllisyyden tunne. Mutta se jäi surun ja raivon alle. Kätenikin tärisevät enkä osaa sanoa miksi. En tiedä miksi tunnen näin. En tiedä milloin tämä loppuu. Taasko kohtaus? En jaksaisi näitä. Tekee mieli lyödä jotain. Kukaan ei ymmärrä etten ymmärrä. Jotenkin sekavaa. Tekisi mieli vain tappaa itsensä niin kukaan ei enää voi valittaa. Aina näitä tämmöisiä. Outoja selittämättömiä mielitekoja. Kyyneleet valuvat poskiani pitkin. Olen väsynyt tälläiseen. Kaikki on aina jotenkin kieroutuneella tavalla minun vikani. Ja niinhän se on. Miksi aina tulee tällainen olo? Kaikki on turhaa. Vaikka kuinka pääsee eteenpäin aina tulee takapakkia. Mutta älkää huoliko. En minä tapa itseäni. En anna itselleni sitä myönnätystä. Annan itseni kärsiä mieluummin. Kuolema olisi liian helppo. Ja minä sanoin nuo sanat. Ei kukaan muu. Pääni sisällä ei ole ääntä joka käskee minua tekemään itsaria. Se olen vain minä.