Tiesin, että näin tulisi käymään ennemmin tai myöhemmin. Nyt pahimmat pelkoni ovat käymässä toteen, enkä pysty estämään niitä tapahtumasta. Päivät venyvät viikoiksi, viikot kuukausiksi ja kuukaudet vuosiksi. "Näin on parempi", mieleni vastaa. "Näin ei satu enää yhtään enempää", se kuiskaa luovuttamiselleni. "Tämä on väliaikaista", he sanovat. Nyt on enää kysymys siitä että pystynkö enää olemaan niin kuin ennen. Viimeksi kun koetin sitä päivän se ei onnistunut mitenkään. Olin tyhjä kuori. En nähnyt tai kuullut mitään mitä ympärilläni tapahtui. Vain mieleni ja minä. Joutuisin samaan tilanteeseen. Kunnes siitä tulee lopullista. Olo on jotenkin lyöty. Tiesin, että näin kävisi mutta miksi silti kyyneleet virtaavat edelleen? On niin paha olla. Olen pettänyt ystäväni ja itseni. Tiesinhän minä, että en osaa olla kenenkään ystävä, läheinen, luotettu.
Miksi olen tällainen? Miksi en voi olla normaali? Koska tämä ei ole normaalia. Tämä on pakkomiellettä. Miksi minulla on niin kylmä? Kylmä sisältä päin. En jaksa enää. Koko viikon olen itkenyt ja nyt kun vielä tuli tämä, niin tuskin tulen selviämään pitemmän päälle. "Pitäisikö luovuttaa?", mieleni kuiskaa. Ja surullista on että alan uskoa sitä.
Tätä mieleni on toitottanut minulle siitä asti kun olin pieni. "Et kuulu heihin, kukaan ei tule koskaan ymmärtämään ja kaikki juoksevat kirkuen pois." Ovatko ne sittenkään harhaluuloja? Koska kaikki mitä mieleni on minulle sanonut on käymässä toteen. Luulin kuuluvani porukkaan. Ensimmäistä kertaa tunsin että ihmisten kanssa voisin olla oma itseni ja silti kuulua porukkaan. Mutta oliko se sitten vain niitä harhaluuloja? "Me emme vihaa sinua", he sanoivat. Mutta entä jos he oppivat vihaamaan minua? Vaikkei he tällä hetkellä vihaa, tilanne voi muuttua. Eikä siinä olisi mitään uutta.
