Jotain selkeyttä viimeinkin

Tänään kävin lääkärissä ja ilmeni, että taidan kuulla ääniä. Se ääni kuuluu vissiin pääni sisältä mutta se ei ole ihan mitään normi harhoja tai vastaavia. Koska se ääni puhuu minä-muodossa omalla äänelläni. Laitoin tänne vastattain esimerkjejä miten tuo ääni suhtautuu minuun. Laitoin ne sinä-muotoon koska... No se kuullostaa vain järkevämmältä. Mutta nyt kun olen selvitellyt ajatuksiani kaikki tuntuu kirkkaammalta. Ne eivät olekkaan omia ajatuksiani. Ja olen kiitollinen tästä. Helpottunut. Se ääni jonka kuulen yleensä puhuu tyyliin näin: "olen outo", "en kuulu porukkaan" ja "kaikilla olisi parempi ilman minua". Sitten se ääni puhuu tosi syyttävästi. Aloin jopa uskomaan siihen. Mutta se onkin vain sairautta. Ääni syyttää ja syyllistää minua. Nyt sitä ei ole kuulunut kun kerroin siitä lääkärille. Nyt on jopa hyvä olo.

Mutta nyt olen valmis puhumaan siitä mikä aiheutti eilisen sekavuuden. En tosiiaan syytä kavereitani tapahtuneesta vaan itseäni. Itsehän olen soppani keittänyt. Anteeksi vielä kerran postauksien sekavuudesta. Olin hyvin sekava eilen yöllä enkä saanut paljon nukuttua. Itkin vain koko ajan. Olen nimittäin ihastunut parhaaseen kaveriini. Toisella kaverillani on vaikeaa mustasukkaisuuteni takia. En tiedä mitä tekisin asialle. Koska ihastukseni on ennemmin kuin pakkomiellettä. Ja nyt kaverini huomasivat sen. Pelkään, että tämä oli nyt tässä. En halua loukata ketään. Mutta loukkaan muita jo pelkästään mielialoillani koska ne huomaa niin selvästi. En tiedä miten toimia mustasukkaisuuden kanssa. En ole ennen tuntenut mustasukkaisuutta tai mitä lie tämä on ja se tuntuu pahalta. Satutan vain muita. Ääniä ei vielä kuulu mutta olen jo itse sitä mieltä että kaikki on omaa syytäni. Ei pitäisi antaa äänille valtaa mutta mitä jos ne ovatkin oikeassa tässä asiassa ja olisi parempi ettei minulla olisi kavereita. En halua olla mikään marttyyri. Oikeasti vain olen asiasta tuota mieltä. Ja ai niin. Eilen sain torjunnan. Älkää ruvetko säälimään minua. Tiesin jo etukäteen että niin tulisi käymään. Tähän väliin ääni sanoisi: "ei kukaan tule koskaan pitämään minusta" tosi pilkallisella äänellä. Ja se sattuu. Äänet ovat outoja.

Arvasin tämän

Tiesin, että näin tulisi käymään ennemmin tai myöhemmin. Nyt pahimmat pelkoni ovat käymässä toteen, enkä pysty estämään niitä tapahtumasta. Päivät venyvät viikoiksi, viikot kuukausiksi ja kuukaudet vuosiksi. "Näin on parempi", mieleni vastaa. "Näin ei satu enää yhtään enempää", se kuiskaa luovuttamiselleni. "Tämä on väliaikaista", he sanovat. Nyt on enää kysymys siitä että pystynkö enää olemaan niin kuin ennen. Viimeksi kun koetin sitä päivän se ei onnistunut mitenkään. Olin tyhjä kuori. En nähnyt tai kuullut mitään mitä ympärilläni tapahtui. Vain mieleni ja minä. Joutuisin samaan tilanteeseen. Kunnes siitä tulee lopullista. Olo on jotenkin lyöty. Tiesin, että näin kävisi mutta miksi silti kyyneleet virtaavat edelleen? On niin paha olla. Olen pettänyt ystäväni ja itseni. Tiesinhän minä, että en osaa olla kenenkään ystävä, läheinen, luotettu.

Miksi olen tällainen? Miksi en voi olla normaali? Koska tämä ei ole normaalia. Tämä on pakkomiellettä. Miksi minulla on niin kylmä? Kylmä sisältä päin. En jaksa enää. Koko viikon olen itkenyt ja nyt kun vielä tuli tämä, niin tuskin tulen selviämään pitemmän päälle. "Pitäisikö luovuttaa?", mieleni kuiskaa. Ja surullista on että alan uskoa sitä.

Tätä mieleni on toitottanut minulle siitä asti kun olin pieni. "Et kuulu heihin, kukaan ei tule koskaan ymmärtämään ja kaikki juoksevat kirkuen pois." Ovatko ne sittenkään harhaluuloja? Koska kaikki mitä mieleni on minulle sanonut on käymässä toteen. Luulin kuuluvani porukkaan. Ensimmäistä kertaa tunsin että ihmisten kanssa voisin olla oma itseni ja silti kuulua porukkaan. Mutta oliko se sitten vain niitä harhaluuloja? "Me emme vihaa sinua", he sanoivat. Mutta entä jos he oppivat vihaamaan minua? Vaikkei he tällä hetkellä vihaa, tilanne voi muuttua. Eikä siinä olisi mitään uutta.

Hei taas

Siitä onkin pitkä aika, kun olen viimeksi kirjoittanut tänne. On ollut niin paljon mietittävää, tapahtunut kaikkea. Olen kuitenkin kunnossa. Ajatukset ovat pitäneet maassa mutta eiköhän tämä tästä. Täytin 18 vuotta. Huomasin asioita jotka tulivat järkytyksenä minulle. Itsesyytökset ovat olleet päällimmäisenä mielessä. Miten näin voi käydä? Sitä kokee epäonnistuneensa ihmisenä. Olen ollut vähän sekavassa mielentilassa koko viikon. Välillä olen itkenyt oikein kunnolla. Olen ollut vähän vaisu. En ole ollut normaali iloinen itseni. Jos se edes olen minä. En enää tiedä miten suhtautuisin itseeni. Sitten ne harhaluulot mitä muut ajattelevat minusta.... Tiedän ettei ne pidä paikkaansa mutta sitten mieleni kuiskaa, entä jos sittenkin? Lähinnä tämän kaltaista: "eivät he oikeasti voi välittää sinusta", "he kyllästyvät iänikuiseen varmisteluusi" ja niin edespäin. Tavallaan pelkään, että niin käy. Siitä on niin pitkä aika kun minulla on ollut kunnollisia kavereita. Jos noita nyt on ollut ainuttakaan heitä ennen. Välillä tuntuu että olisi parempi jos vain olisin aina hiljaa. Sanon vääriä asioita väärään aikaan. Olisiko niin parempi kaikille? En tiedä. En tiedä enää mitään. Ennen olin niin varma kaikesta. Voiko koko olemus muuttua noin vain? Olin aiemmin parempi. Muistin asiat, osasin tehdä päätöksiä. Mutta nyt?

Anteeksi tälläisesta postauksesta. Sekavaa taas jälleen kerran. Mutta jospa nuo ajatukset tuosta selkenisivät. Olo on tosiaan ollut tälläinen tämän viikon. Toisaalta toivoisin että joku huomaisi mutta toisaalta en. En osaa kuvailla oloani. En ole ennen tuntenut näin. Samaa voisi sanoa asiasta josta tämä olo johtuu. Kokee olevansa liian itsekäs. Kamala. En tiedä mitä tekisin asialle. Asiaan on sotkeutunut minulle rakkaita ihmisiä. Aiheutan pahaa oloa. Aivan hirveä tunne. Enkä osaa syyttää tästä tilanteesta kuin itseäni. Anteeksi vielä kerran. Selitän asiaa tarkemmin myöhemmin. Jos uskallan.